Uudenmaankatu
Heta Kuchka,
Keep Your Words Sweet.. You May Have To Eat Them!
26.10. - 13.11.2011

[st]

Heta Kuchka
Keep Your Words Sweet.. You May Have To Eat Them!
26.10. – 13.11.2011
Galleria Huuto Uudenmaankatu

Mä olin aina se lapsi jolle ku sano: ”et varmaan uskalla..” ni jo roikuin ylpeyttä puhkuen siivousparvekkeella heilutellen jalkoja ilmassa. Mikään ei taida olla muuttunut siitä kun olin viis. Siinä vaiheessa kun olin hehkutellu jo aika helvetin monelle kuinka mulla on näyttely tulossa ja meinaan kuukaudessa oppia soittamaan banjoa ni tajusin, että oli jo liian myöhäistä. Yllytyshullu kun olen, uho voitti, vaikka jo painavan banjon kantaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Mun isä oli just tollanen. Muistan, kun se oli hankkinut jostain hyvän diilin: trumpetin. Ensin se koitti saada teinimua innostumaan trumpetinsoitosta. Hyvä yritys. No pari viikkoa trööttäiltyään se kutsui itseään trumpetistiksi. Se sanoi mulle, että kunhan itse nauttii siitä mitä tekee, niin on ihan sama onko yleisössä viis vai sata ihmistä. Toi neuvo on noussut kummasti mieleen viime aikoina.

Daddy on Suomen Papa Bluegrass. Useimmat tän hetken bluegrassmuusikot kävi meillä soittotunneilla kuustoistavuotiaina. Se nappas ne kylmiltään keikoille ja levyttämään. Yksi niistä, Wasel Arar ei siis ollut yhtään yllättynyt ku soitin ja sanoin: “Nyt on takaisinmaksun aika”. “Ensinnäkin niin tota mulla on kuukauden päästä näyttely”. “Ai kiva”, se sano. Mä jatkoin: “Mut toiseks ni mua ei hotsittais tehdä mtn muuta ku soittaa banjoo”. “Mut en osaa soittaa mitään”. “Ni voisiks sä opettaa mulle sen minkä daddy on opettanu sulle?” “Totta helvetissä! Sit me voidaan mennä yhdessä keikalle!”, se sanoi”. “Sä oot hullu”, mä vastasin. Me alotettiin seuraavana päivänä. Tarkotus oli kuvata daddyn mulle lapsena tekemä biisi Heta’s Song minäitseyhdenmiehenbändin multiprojektioinstallaationa kera kontrabassosäestyksen, laulun ja hmm.. kenties mandoliinisoolon!

En tunne ketään muuta, joka alkaa välittömästi itkeä banjon saundista. Rakastan sen ääntä ja ihailen niitä, jotka osaavat soittaa sitä. Kun mun isä kymmenisen vuotta sitten kuoli, jäi jäljelle soittimien hautausmaa. Pari kontrabassoa, banjoja, kitaroita, haitari, no se trumpetti, saksofoni, tenorisaksofoni, pari pianoa, mandoliinibanjo, pari viuluu ja kantele. Kaapeissa saattaa lymytä vielä jotain saladiilejä. Ne on vaan odottaneet, että joku herättäis ne eloon.

En oo uskaltanu kuunnella daddyn levyjä sen kuoleman jälkeen, ajatus sen äänen kuulemisesta on tuntunut hurjalta. Se on ikäänkuin yhtäkkiä samassa tilassa mun kanssa, niinkun joku kummitus. Daddyn eka levy “I Remember” vuodelta 1980 oli kuitenkin kaivettava esille, jotta Wasku ja mä saataisiin käsitys siitä millasessa kusessa sitä ollaan. Mua pelotti sillon todella paljon. Nyt daddyn laulu tuntuu lohduttavalta. Kiva, että se on herätetty kuolleista. Kuten banjokin.

Mutta, mutta.. Ei tää helppoa ole. Nyt sitten itkettää, että mihin suohon sitä on TAAS ittensä pistäny.. Halusin itse siis ihan väkisin ottaa haasteen ja astua mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tässä sitä nyt sitten ollaan: ei TODELLAKAAN ole mukavaa, ei! Viikko avajaisiin ja joku taantuma on iskeny ja banjotunnilla oon ihan paska. Epätoivoisena toistelen “himassa meni ihan hyvin..” Ja Wasku jaksaa kannustaa. Kun mä laulan siitä kuinka kettu meni kävelylle, törmäs pulleeseen myyrään joka varoittaa sitä sanomalla: “The sky’s a falling and we better hurry up or the both of us are dead!” niin Wasku kehuu mun honottavaa nenä-ääntä. Kuulemma en o vaan tajunnu et oonkin syntynyt Bluegrass laulajaksi!

ERITYISKIITOKSET yllytyshullulle Waskulle. Kiitos kärsivällisyydestäsi, rohkaisusta ja opettavaisista keskusteluista. Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani jakaa rakastamasi musiikin kipinän kuten daddy ja sä olette jakaneet.

ERITYISPAHOITTELUT naapureille.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen keskustoimikunta