Jätkä 2
Niina Lehtonen Braun,
These Foolish Things Remind Me Of You
13.5. - 28.5.2017

Niina Lehtonen Braun
These Foolish Things Remind Me Of You
13.5. -28.5.2017
Galleria Huuto Jätkäsaari – Jätkä 2

Kaikki Galleria Huudon näyttelyt ovat avoinna myös helatorstaina 25.5.2017 normaalien aukioloaikojen mukaan. Tervetuloa!

Keskustelutilaisuus Niina Lehtonen Braunin ja Elina Suoyrjön kanssa su 28.5. klo 14.

Question Love Answer

Huone täynnä vastauksia ja laatikoita täynnä taikoja. Jokaisen laatikon päällä on sana, joka auttaa muistamaan ja täyttämään laatikot. Sanoja, jotka avaavat muistosi. Sanoja, jotka antavat meidän jakaa yhteenkietoituneita solmuja kuten erilaisia asioita, muistoja, tunteita, tuoksuja, maisemia, alkoholia, lauluja, olentoja, Jeesusta, tilanteita, kasviksia, huiveja ja paikkoja. Voit jättää laatikoihin vastauksia ihastuttaviin kysymyksiin. Itse asiassa onkin todennäköistä, että olet jo näin tehnytkin. Voimme tutkia subjektiivisuutta olemalla ihastuttavia. Kysymysten esittäminen on tapa löytää totuus. Huomaat pian, että siinä ei ole mitään jekkuja eikä ansoja. Sinua ei moitita siitä, että paljastat itsesi eikä alastomuuttasi arvostella. Voit tuntea itsesi vapaaksi ja voit vapaasti tuntea, miltä tuntuu tuntea.

Tämä näyttely on ooppera, joka yhdistää monia eri lähestymisiä ja työkaluja. Se on toimintapaikka, jossa tunteiden hyväksyminen tuo helpotusta, ehkä jopa rohkeutta ja lohtua. Niinan mukaan kaikki on niin absurdia, että myös rakastavaiset voivat olla niin allapäin että tuhoavat kaiken. Silloin he eivät voi olla myöskään velkaa kenellekään. Tämän ei tarvitse olla silti ainoa totuus. Niina ei hyväksy tätä sellaisenaan, vaan taistelee sitä vastaan – taiteella ja itsevarmuudella. Viha muuttuu vastustamiseksi ja onnellisuus kapinaksi. ”Onnellisuus ei ole älyllisen vaan kehollisen mielen tunne. Se on tunne, jossa keho antautuu hyväilylle. Ei ole kyse uskosta tai toivosta, vaan pikemminkin lempeydestä sanoa se tavalla, joka ei ole minun omaani. Epätoivoinen tietoisuus ei vielä itsessään tee meistä onnettomia, vaan onnettomuuden tuo epätoivon masentava vaikutus empaattiseen kehoomme. Sosiaalinen kärsimys muuttuu masennukseksi, kun se heikentää kykyä olla hyväiltävänä. Hyväilyn vastaanottaminen ei ole ainoastaan yksilön onnellisuuden edellytys, vaan myös kapinoinnin, yhteisen autonomian ja palkkatyöstä vapautumisen edellytys.” (Bifo kysyi: Kuinka selittää masennus itsellemme?). Aikana, jolloin velasta on tullut itse pahuus ja jolloin kukin on oman elämänsä ankara kirjanpitäjä, on riskialtista tunnustaa kenelle ja mille olet kiitollisuudenvelassa elämäsi tarkoituksesta. Se on alastomuuden ja häpeällisen totuuden hetki. Tämä näyttely on paikka, missä voit tehdä sen. Taiteilija tarjoaa helpotusta itselleen ja kaikille, jotka tulevat mukaan. Avajaisissa taiteilija on vierelläsi ja tekee sinusta yhden näyttelyn tekijöistä. Näyttely avaa kehosi hyväilylle.

Näyttely kuvaa Niinaa, Leonardia, Marnieta, Tuomasta, Kirsiä, sinua, minua… Ihmisten muotokuvia roikkuu joka puolella, ja saatat nähdä niissä omia sisäisiä maailmojasi. Koettuja tilanteita. Koettuja tunteita. Tunne ei ikinä esiinny omillaan eikä tunteita voi leikata kirurginveitsellä itsenäisiksi näyttelyesineiksi ihmeiden kabinetissa. Niihin liittyy aina tarina, asiayhteys ja todellisuus. Tunteita ei koeta konseptuaalisessa tilassa. Mieti tiloja, joissa ne ovat heränneet: se mikä alkoi ohuelta viivoitetulta muistiinpanopaperilta – joka on olennainen osa hallittua itsesääntelyä – polveilikin suuriin avoimiin tiloihin euklidisen järjen tuolle puolen. Tämä kannattaa ottaa tosissaan: katso tarkasti suurempia vesivärimaalauksia. Mieti näitä paikkoja. Paikkoja, joissa hahmot, esineet ja sanat elävät. Ne muistuttavat minua hengellisistä tiloista, joissa olemme nähneet myös Gauguinin hahmoja, missä todellisen ja nykyhetken saastuttaa ja sumentaa lausumaton ja selittämätön todellisuus. Se todellisuus koostuu muistoista ja traumoista, jotka vaikuttavat spontaanisti jokapäiväiseen elämäämme ja itsemääräämisen tunteeseemme. Olemme tunnepummeja, ja tämä on tila, missä voi tulla tunneälykkääksi, missä tunteiden ja todellisuuden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta tulee ymmärrettävää.

Taiteilija tutkii näitä käsittämättömiä tiloja röyhkeästi. Maalaukset ovat kuvia näiltä matkoilta, meille lähetettyjä huojentavia postikortteja epämukavista, mauttomista, naiiveista, surullisista, hauraista, häpeällisistä, pahoista ja typeristä tilanteista, joita me kaikki olemme kokeneet elämämme aikana. Taiteilijan työssä on kyse pelastautumisen taidosta, lunastuksesta. Työt kohtaavat kaiken aikaa monia kristillisiä arvoja (rakkaus, lunastus, syyllisyys, anteeksianto, myötätunto, nöyryys, häpeä, intohimo, armo, kiitollisuus), ja monista töistä voi huomata, miten nämä arvot nivoutuvat arkisiin tilanteisiin. Käy ilmi, että arvojen ja tekojen välille ei voi vetää selkeää viivaa: siksi on myös mahdotonta ohittaa tämä kulttuuriperimä. Taiteilijan asenne ei viesti kriittistä rohkeutta ja etäistä analyysiä. Sen sijaan hän tutkii näiden arvojen nykyistä rakennetta oman yhteisöllisen elämänsä kautta. Ablaation etsimisen sijaan hän tutkii sitä, missä ja miten merkitykset rakentuvat. Ateismin sijaan hän tarkastelee sitä, miten hän uskoo – ja uskominen on aktiivista harjoittamista – ja hän huomasi, että hän uskoo uskomalla merkitykseen.

Siksi jokaisesta kuvatusta tilanteesta tulee eräänlainen ikoni. Lehtonen Braunin näyttelyiden ja runsaasti koristeltujen ortodoksikirkkojen – ja myös aiemmin katolisten kirkkojen – välillä onkin yhtäläisyyksiä. Vaikka kaikki haluavat ylistää elämää ja elää yhdessä, kirkot ammentavat uskonsa yhdestä kirjasta, jonka alkuperä on kiistaton ja ylivertainen. Taidemaalarin ikonit taas perustuvat aineistoon, jotka ovat sinun hänelle kertomia tarinoita. Nämä tarinat ovat käsilläoleva totuuden lähde. Vastauksena hänen kysymyksiinsä kaikki vastaukset ovat totta. Jokainen vastaus on todistus hänen kanssaan jaetusta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Jokainen vastaus on töyssy elämämme varrella. Jokaisesta vastauksesta tulee uskonlähde. ”Kristinuskossa on hiljainen ateismin siemen, joka ruokkii maalausta: taidemaalari voi helposti suhtautua välinpitämättömästi uskonnolliseen aiheeseen, jota hänen on määrä kuvata. […] Moderni maalaaminen alkaa, kun ei enää koe itseään olennaisena osana vaan vahinkona. Aina on kaatumista, kaatumisen vaara; muoto alkaa kuvata vahinkoa, ei enää olennaista sisältöä.” (Gilles Deleuze: ”Francis Bacon: The Logic of Sensation”). Taiteilijan alkuperäinen kysymys häviää hämärtymällä yleisemmäksi tunteeksi tilasta, jossa kysymys elää, abstraktista merkityksen ja tunteen maailmasta.

Taiteilija turmelee vesiväripinnat musteella, akryylilla ja guassiväreillä saavuttaakseen loputtomia nyansseja ja sävyjä. Valokuvakollaasien terävyyteen yhdistetyt tekstit ja hahmot ovat kuin kiviä ja lasinsiruja äärettömällä suolla. Ne kuluvat ja teroittuvat, peittyvät ja tulevat taas näkyviin. Taiteilija ei käsittele materiaaliaan arkistona, jota hän haluaisi hallita. Hän puhuu kompostista. Ja tätä kuunnellessa ei voi välttyä syvältä ja ihanalta ironialta, jota huokuu monista yksittäisistä teoksista. Ironia repii teeskennellyt tunteet palasiksi ja paljastaa nautinnon sydämellisesti nauraen. Tämä ironia pitää jokaisen totuuden oikeana ja ankkuroi tunteet kehoihimme jokaisen kysymyksen muuttuessa avoimemmaksi, sulautuen yhteen toisen kanssa kunnes seinästä tulee niiden vahinkojen universumi, joita me olemme, joita me jaamme ja joita me kyseenalaistamme.

Yves Mettler

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Koneen Säätiö.

Lisätietoja:
info(a)niina-lehtonen-braun.com