Jätkä 1
Kalle Turakka Purhonen,
Helsingissä
14.11. - 29.11.2015

Kalle Turakka Purhonen
HELSINGISSÄ
14.11.-29.11.2015
Galleria Huuto Jätkäsaari, yhdessä Pauliina Turakka Purhosen kanssa

Piirtämisestä:

”Siis toi mies vaan piirtää mitä se näkee… siis vittu mä oon kade”

Sekavan kanssamatkustajan kommentti seiskan raitiovaunussa luonnehtii hyvin tämän näyttelyn töitä. Kadehdinnankin otan vastaan, sillä tyytyväisenä tunnen löytäneeni työskentelymetodin.
Syksyn 2014 ja kevään 2015 piirsin ympäri Helsinkiä, julkisissa tiloissa, Merihaassa, kulkuneuvoissa, miten säät salli. Piirsin havainnosta ja muistista; paikan päällä ja sitten kahvilan tai keittiönpöydän ääressä jatkaen. Tai ehkä voi puhua maalaamisesta, työskentelin pensseleillä, musteella ja vedellä. Siirtyminen laveeraamiseen pelkästä musteen ja viivan käytöstä tapahtui kuitenkin niin äskettäin, että mielessäni ajattelen yhä piirtämistä.

Syitä miksi ihminen haluaa kuvata lähiympäristöään on monia ja niitä on monesti käsitelty, joten ei nyt niistä. Kauneus ja rumuus ovat katsojan silmässä (vaikka näyttelyssä osittain myös piirtäjän vastuulla), samoin politiikka ja epookki.

En keksi omaperäisempää ilmaisua, kuin kuvata työskentelyä meditatiiviseksi. Kaupungin hälyssä, pilkkijakkaralla kököttäen täytyy löytää tukeva, mukava asento. Ympäristön vellonta pitää sulkea pois häiriönä ja ottaa esiin uteliaan katseen kohteena. Ymmärtää miksi haluaa piirtää juuri tässä ja mistä se oikein koostuu. Hätäilemättä, mutta määrätietoisesti alkaa vedellä mustelitkuja paperille, murehtimatta riittämättömiä taitoja sen kaiken rikkauden kuvaamiseen.

No, ei se aina noin hienosti mennyt, mutta ideaalin hahmottuminen on jo puoli voittoa. Haastavinta ovat ihmiset, sillä nämä ovat kiinnostavimpia – ilman näitä kaupunki ei ole mitään – ja kuvauksen kohteina säikkyjä ja levottomia. Älypuhelimet onneksi hyydyttävät askelta ja auttavat unohtamaan mahdolliset ulkopuoliset tarkkailijat.
Valokuviin turvautuminen ei kiinnostanut ja olisi tärvellyt piirtämisen hetkessä olemisen taian. Lisäksi halusin kehittää tahdonvoimaa kuvan suhteen ja kyetä viimeistelemään sen havainnosta riippumatta. Kehittää croquis’maista sumeilemattomuutta ja visuaalista muistia, josta voi palauttaa mieleen oleellisia yksityiskohtia. Ja tämä pätee tietysti myös autojen ja valotilanteiden kuvaamiseen.

Maiseman piirtäminen on iso traditio ja tiedän, että puuskittaisella paneutumisellani minusta tuskin koskaan tulee David Hockneyn tai Brueghel vanhemman veroista. Mutta ei sitä murehdi kun kaiken elämän keskellä onnistuu istumaan rauhassa ja kuva kulkee. Ihmettelee tyytyväisenä, miten sitä on onnistunut sisäistämään ajatuksen ammatista, että aamulla vain lähtee ulos katselemaan ympärilleen.

Näyttelyä ovat tukeneet:
Greta ja William Lehtisen Säätiö
Alfred Kordelinin Säätiö
Taiteen edistämiskeskus

Kutsun valokuva: Pasi Mälkiä