Uudenmaankatu
Aki Turunen,
Kevätfantasia
7.5. - 25.5.2014

[slide=1]

Aki Turunen
Kevätfantasia
Galleria Huuto Uudenmaankatu
7.5.-25.5.2014

Kevään merkit: koivulehdossa hypeksivän mustarastaan laulu, sinnikkäät leskenlehdet, välähdys sitruunaperhosen lennosta ja tulviva joki nuijapäineen. Keväiset näyt tuottavat iloa ja auttavat jaksamaan elämää vuodesta toiseen.

Näyttely Kevätfantasia esittää maalauksia keväästä. Näyttely kannustaa katsomaan meitä juuri nyt ympäröivää vuodenaikaa ja nauttimaan sen tarjoomuksista. Taiteilija möyhentää kevättään lapsen tavoin: leikki on totta! Mielikuvitus on totta! Vilpittömyys on totta! Herkkyys on totta!

Näyttelyn teokset tarjoavat katsomiskokemuksen. Maalauksissa toistuva kuva-aihe silmä vertautuu katsomiseen perustuvaan taidekäsitykseen. Taiteilija toivoo, että maalauksia katsotaan ja niistä vedetään johtopäätökset sen perusteella, mitä niissä näkyy. Taiteilija haluaa muuttaa taidekenttää siihen, että mitä teoksessa näkyy, on arvokasta. Näyttelyn luominen perustuu tekijänsä rakkauteen ja intohimoon maalaustaiteessa. Näyttelyn eetos rakentuu myönteisille vastaehdotuksille, ankean epäkohtiin juuttuneen jurputuksen sijaan.

Kevätfantasia tuo uutta maalauksen kielenkäyttöön: Turunen maalaa rauhallisesti pintoja. Taiteilija etsii kielellisiä idiomeja: Miten maali asettuu pohjalle monipuolisesti oman itsensä ehdoin, ja miten värisävyt sopivat toisiinsa. Välinettä kuunnellaan ja käytetään, vaikkapa nyt mustarastaiden ja koivujen maalaamiseen.

Näyttely on raskasmetallipigmenttien juhlahetki: erityisesti kobolttisiniset ja -violetit paistattelevat Turusen teoksissa: Oodi kobolttiseruliinille! Ylistys kadmiumoranssille! Kauniit eläinliimapohjat ottavat kantaa, että kertakäytön keskellä pitää tohtia tehdä sellaista taidetta, joka kestää aikaa ikuisuuden. Kevätfantasian kuvat rakentuvat muiden kuvien viisaudelle: Turunen kiittää pohjoismaisen klassismin rakennusten rappausten pastelleja värisävyjä. Kiitostekstissä mainitaan Hiroshi Sugiton taito muotojen tyylittelyssä, Georgia O´Keeffen kyky rauhallisesti liu’uttaa väriä yhdestä toiseen, Helene Schjerfbeckin ja Tyko Sallisen teosten kuivan ohut maali ja Birger Kaipiaisen keramiikan materiaalintuntu. Turunen kiittää Tove Janssonin kokeilunhalua, Odilon Redonin mielikuvituksellisuutta, Hayao Miyazakin ja ukiyo-e -perinteen leijuvia aiheita ja ennen kaikkea Paul Kleen tarkkakatseista mutta leikkisää taiteilijuutta. Olkoon tämä intertekstuaalinen lista kannustus katsojalle hankkia laaja tietämys maalaustaiteesta!

Kevätfantasia-näyttelyssä Turunen esittelee toteuttavan taiteilijuuden ajan tuotoksiaan: Hän on aiemmassa tuotannossaan kokeillut ennakkoluulottomasti, kuitenkin keskittyneesti maalauksen äärellä. Tässä näyttelyssä hän pystyy ilmaisemaan itseään täysipainoisesti ja monipuolisesti käyttämään aiempia otteitaan.

Aki Turunen on 30-vuotias helsinkiläinen taidemaalari, joka on kouluttautunut Kuvataideakatemiassa ja Kööpenhaminan kuninkaallisessa taideakatemiassa kuvataiteen maisteriksi. Hän on osallistunut innokkaasti näyttelyihin vuodesta 2006 ja pitänyt kaksi yksityisnäyttelyä, joista ensimmäinen käsitteli, kuinka taidehistorian kautta ymmärrämme maalauksen välineen ja aiheen, ja joista toinen käsitteli, kuinka uudestaan voimme kokea menneitten kokemusten intensiiviset hetket maalaukseen asettuneina. Turusen tuotantoa luonnehtii teosten aistikas herkkyys sekä tekemisen tarkkakatseisuus.

Yhteystiedot Aki Turuseen puhelimitse, 0407590597 ja sähköpostilla, akiturunen(at)kolumbus.fi

Kuvittelun voima – maalaus luo katseen kevääseen

Hedelmäpuista varisten
nyt irtoo kukka valkoinen,
ja päivä kietoo keväinen
mun valoon säteilevään.
Suloista, että istumaan
puutarhaani näin jäädä saan
ja kukat, linnut uudestaan
nään, tutut viime kevään.

Ma erään niistä havaitsin,
jok’ iloisist’ on iloisin.
Oi terve! lennoss’ etevin
ja äänen helinässä!
Sä, viheriävarpunen,
ylinnä joukon iloisen
sa johdat juhlaa keväimen.
On valtakuntas tässä.

Kun toiseen liittyy rakastain
kaikk’ kukat, perhot, linnut vain,
iloas ilmaan sirottain
sa liikut yksiksesi,
elämä ilman kaltainen,
sa kaikkialla liidellen
et toiseen liity, iloinen,
sa riität itsellesi.

Pähkinäpuuta keinuvaa
kun tuulenpuuska ravistaa,
se tuolla istuu, katsokaa,
vaan näyttää liikkuvalta,
kun lepattaissa siipien
valot ja varjot vaihdellen
ylt’ympäri ja ylle sen
satavat kaikkialta.

Näköni usein pettää näin
tuo veli lehväin leikkiväin;
pois lennähtää – ja yllättäin
soi laulu tulvimalla.
Katolta majan riemuissaan
se ilkkuu mykkää hahmoaan,
jok’ äsken juuri oksallaan
värisi lehväin alla.

William Wordsworth,
”Vihreä hamppuvarpunen”
(1803, suom. Aale Tynni)

Kevät on talven jäljiltä lämpenevä vuodenaika maaliskuusta toukokuuhun. Se on myös vertauskuva ja abstraktio, luonnon ja elämän heräämistä merkitsevä hetki. Keväällä asioita syntyy kuin tyhjästä – auringonvalo palaa, ilman täyttää pian linnunlaulu, harmaasta maasta alkaa nousta vihreää, keltaista, valkoista, punertavaa…

Kevät on juhlan, muodonmuutosten ja uuden alun aikaa, mutta myös ohimenevyyden tila. Näitä kevään piirteitä symboloivat 1600-luvun alankomaalaisissa asetelmamaalauksissa juuri perhoset ja kukat. Esimerkiksi Jan van Kesselin teoksissa ne muistuttivat katsojaa siitä, miten elämä tovin kukittuaan lopulta kuihtuu ja on pian ohi.

Taidehistoriassa kevät on useimmiten kuitenkin ylistyksen aihe. Kevättä ovat kuvanneet renessanssin taiteilijat Sandro Botticellista Albrecht Düreriin. Botticellin Kevät (1478) on kaikkien aikojen tunnetuimpia kevään mytologisia esityksiä; luontoaiheisissa maalauksissaan, kuten akvarellissa Suuri ruohomätäs (1503), Dürer taas toi pikkutarkasti esiin kevään lakastuvien kasvien yksityiskohdat. Myöhemmin kevään valoa ja kukkivia puita kuvasivat impressionistit Alfred Sisleystä ja Claude Monet’sta Vincent van Goghiin; symbolisempia esityksiä kevään kasvusta tuottivat myöhemmin muiden muassa Odilon Redon ja Georgia O’Keeffe. Suomessa ajatus keväästä yhdistyy vaikkapa Helene Schjerfbeckin Toipilas-maalauksen (1888) häivähtävästi vihertävään oksaan tai Pekka Halosen lumesta heijastuvaa auringonvaloa loistaviin alkukevään maisemiin.

Kevään merkkien katsominen saa mielikuvituksen liikkeelle. Pimeän talven jälkeen tuntuu kuin värien ja puhkeavien muotojen kirjo olisi loppumaton. Lisääntyvä valon määrä häikäisee, eikä kaikkea nähtyä voi edes kerralla omaksua. Yhtäkkiä ilmestyvien yksityiskohtien määrä pakottaa tutustumaan kevääseen vähitellen, sopivissa erin, ei kaikkea kerralla. Liiallinen paiste sokaisee taiteilijankin, sillä työskennelläkseen hän tarvitsee valoa juuri sopivasti.

Mistä on lähtöisin kyky luoda kuvia? Onko koko taiteilijan työ kuin viipymistä ainaisessa keväässä, sen tuomassa uutuudessa? Merkitseekö taiteilijana toimiminen ennennäkemättömien todellisuuksien kuvittelua: mielikuvien synnyttämistä, luovaa ajattelua, asioiden tuottamista, poiesista?

Teosten syntyessä taiteilija luo oman maailmansa, jossa hän saa täydet, rajattomat valtuudet. Auteurin asema antaa taiteilijalle paikan tarkkailla asioita ja muovata teostensa ainutkertaisen maailman, jota eivät kahlitse realismin säännöt. Mielen sisäiset kuvat syntyvät vailla mimeettisyyden paineita, eivätkä teosten kuvitteelliset maailmatkaan jäljennä todellisuutta yksinkertaisesti – eivät, vaikka taiteilija olisi nimennyt ne ”Sitruunaperhoseksi”, ”Kevättulvaksi” tai ”Mustarastaaksi”. Nämä maalaukset katsovat meitä yhdellä, kahdella tai usealla silmällä; katsomme takaisin ja näemme teosten pinnan, josta avautuu kokonainen taiteilijan kuvittelema maailma.

Mielikuvat ja kuvittelu eroavat toisistaan. Niiden yhteys on edelleen hämärän peitossa, ja kumpikin niistä on osin selittämätön. Mielikuvia syntyy ajattelun, unennäön, havaitsemisen ja muistin perustalta. Mielikuvat ilmaantuvat tahattomasti ja kuin itsestään. Kuvittelu sen sijaan tarkoittaa ajatteluprosesseja, jotka kuuluvat erottamattomasti luovaan työhön – tarinankerrontaan, tieteelliseen päättelyyn ja maalaamiseen.

Kuvittelu ja mielikuvat eivät silti ole peräisin vain ajatuksista. Ennemminkin ne ovat kuin havaintoja, sillä ne ovat aistimellisia, jopa niin, että kuvitelmia voidaan verrata todellisiin aistikokemuksiin. Mielikuvat ovat siksi aina ajassa ja paikassa, ne tulevat ja menevät, ja kivun tai näköaistimuksen tavoin ne voivat olla laimeita tai voimakkaita. Mielikuvat kytkeytyvät erottamatta niiden herättämiin havaintokokemuksiin: kuvittelu ei ole vain tietoisen pohdinnan tulosta, vaan aina myös nähtyä, kuultua tai muutoin aistittua.

Fantasiat eivät ole arkista todellisuutta. Tästä huolimatta jokainen kuvittelemamme kuva muistuttaa jostakin – luova mielikuvitus ei merkitse vain illuusioiden tai väärien uskomusten synnyttämistä. Mielikuvat eivät myöskään kehity tyhjästä, vaan niitä tuottavat aiemmin tunnetut asiat, jotka saattavat olla kuvittelijalle tuttuja täysin toisista yhteyksistä. Kuvittelu on vapaata, omaehtoista ja rajoituksetonta eikä siten tietoa sanan tavallisessa merkityksessä.

Voisiko ajatella taidetta, joka ei olisi kuviteltua? Joka ei perustuisi mielikuvituksen käyttöön ja uusien, odottamattomien asioiden yhdistelemiseen? Voisiko maailma edes ilmetä taideteoksessa yksinkertaisen todenmukaisesti niin, että taiteilija vain toistaisi asioita sellaisina kuin ne ovat? Ehkä taiteen totuus on jotakin toista: jo alun perin kuviteltua, sepitettyä ja luotua. Kuvittelemalla ainutkertaisia totuuksia taiteilija antaa tilan ajattelunsa ja havaintonsa ainutlaatuisille kasvustoille, jotka nousevat teosten pinnasta kuin maasta työntyvä taimi.

Martta Heikkilä