Kuvat

Savinen matkalaulu

”there is a crack, a crack in everything, that´s how the light gets in”
Leonard Cohen, Anthem

Hengellinen ja lihallinen, eräänlainen matkakertomus
Sisäkkäin ovat matkanteko tässä maailmassa ja sisäinen matkalla olo
Matka valossa. Laulu valossa.
Matka etenee valoa kohti,
valo läsnä alati.
Tässä (nais)ihmisen kehossa
matka on muodonmuutos
henki, valo läpäisee kehon
Tämä on kipeäkin laulu,
raju karjaisu välillä

Kiertyy sisäänpäin
avautuu avautuu avautuu

puuna, maana, vetenä, naisena valona tuulena

muutoksen alaisuudessa muuttuvana hetkenä

jokin uusi haluaa syntyä
Savea väännän, kutsun sitä esiin
Laulan, hyräilen hiljaa
hengittää, tanssii olemassaolo

Laulu savesta muokattu
ei semmoinen kronologisesti etenevä kertomus

Näyttelyn teokset ovat kolmen vuoden aikana syntyneitä savifiguureja (polttamatonta savea) joihin yhdistyy erilaisia luonnonmateriaaleja. Syntymiä on tapahtunut monessa eri paikassa tämän elämäksi kutsutun matkan varrella: Sveitsissä vuorella ja laaksossa, Paraisilla navetassa, Harakan saaressa, Herttoniemessä ja Arabiassa.

Yhteystiedot: Elli Terho, Hämeentie 130 E, 00560 HKI, 044-0762302, elliterho(at)gmail.com

Kuvat

Yhdistelyn taito

Kimmo Kumelan (1971) taiteessa ilmenee monia piirteitä, jotka kaikki kommentoivat sitä, mikä teos on. Kumelan uusimmassa näyttelyssä Galleria Huudossa on esillä kokonaisuus, jossa monenlainen ja monenaikainen materiaali muodostaa rikkaan ja kollaasimaisen kokonaisuuden. Taiteilijan mukaan kokonaisuus rakentuu suuren neliosaisen tussimaalauksen ympärille. Muut osat ovat kuin luonnoksia yhteen suurikokoiseen kuvaa. Edellisen kommenttinsa perusteella, Kimmo Kumelan työskentelyä tuntuu kuvaavan hyvin ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n pohdinta, teoksessaan Mikä tekijä on?

Foucault pohtii kirjoituksessaan sitä, mikä on tuotanto. Kuuluvatko tuotantoon kaikki muistilappuset, entäs pesulalista tai arpalipuke? Missä tuotanto loppuu ja alkaa roskan materiaalinen maailma? Kumela sekoittelee näyttelykokonaisuuksissaan vanhoja ja uusia töitä, uniikkeja sellaisia ja readymadenkaltaisia tuunauksia, joita edustaa esimerkiksi kirja jonka sanat on yliviivattu.

Uusimmassa kokonaisuudessaan taiteilija keskittyy ainoastaan yhteen aiheeseen, joka on metsämaisema. Tässäkin teoksessa hän noudattaa yhdistelyn taitoa, ja sekoittaa sen osasia toisiinsa tavalla, joka herättää ihailua, sillä tapa kontekstualisoi osansa uudella tavalla. Kyse on siitä mistä Kulttuurintutkija Jens Brockmeier kirjoittaa huomauttaessaan siitä, miten esimerkiksi yksityiskirjeet tai päiväkirjamerkinnät sekoittuvat tällöin ihmisen omaelämäkerralliseen aineistoon. Alun perin yksityiset tekstit voidaan julkaista ja ne tulevat tutuiksi henkilöille, jotka eivät alun perin tunteneet niitä tai niiden kirjoittajaa. Tässä prosessissa yksityinen tieto, muistot tai kokemukset muuttuvat julkisiksi. Omaelämäkerralliset tekstit sisältävät tietoa tapaamistamme henkilöistä, joten yksityiset muistot ovat osittain sosiaalisia, kuten Brockmeier toteaa.

Kun Kimmo Kumela kertoo uusimman näyttelynsä keskuskuvaa ympäröivien kuvien olevan itselleen kuin reunahuomautuksia tai viitteitä, niin tällöin hän kuvaa täsmällisesti sitä miten yksityinen sekoittuu yleiseen. Teoksen rajat hämärtyvät, luonnoksesta tulee valmis teos ja työskentelyn prosessimaisuus paljastuu kaikessa alastomuudessaan. Hän paljastaa taiteellisen työskentelyn olevan haparoivaa, toistelevaa ja loppumatonta kehitelmää. Taiteilija näyttää katsojilleen hetkellisiä vaikutelmia, jotka kietoutuvat aiempiin ja painuvat tulevien alle piiloon. Teokset sekoittuvat toisiinsa, syövät toisensa ja jopa estävät toistensa valmistumisen. Teosten maailma ovat kuin ”hauraat varjot, kirkas on metsän hämärä”. Kumelan taide, kuten taide yleensäkin, on hämärää, mutta se kirkastaa ja rauhoittaa mielen.    

 

Juha-Heikki Tihinen

FT, taidekriitikko